Ensimmäisen kirjoituksen julkaisemista on kulunut jo peräti 365 päivää. Kiitos ja anteeksi, mikäli olet vaivautunut julkaisujani lukemaan. Tekstiä olisi tarkoitus kyhäillä jatkossakin. Alkujaan blogin tarkoitus oli jakaa matkakokemuksia ja -kuvia tuttaville. Pari viimeisintä julkaisua ovat olleet lähinnä provosoivaa piikittelyä yhteiskunnallisista asioista. Mitään selkeätä ja johtavaa teemaa sivustolle ei ole näillä näkymin tulossa. Ehkä sellainen muotoutuu ajan kanssa?
Miksi edes kirjoittaa mitään? Peruskoulussa oletin, että en ole kummoinen kirjoittaja ja luultavasti osa lukijoista voi edelleen ja oikeutetusti olla sitä mieltä. Kielioppin ulkoa opettelu tuntui välillä salatieteeltä, jolla ei ollut yhteyttä todellisuuteen. Enhän minä puhuessanikaan mieti, missä muodossa sanat tulevat ulos suusta. Lähes yhtä luonnottomalta se tuntui kirjoittaessakin. Aineita kirjoittaessa saatoin jättää asioista ilmaisematta, jos olin epävarma kieliopista. Kaikki ne koulussa opetellut rimpsutkin menivät lopulta hukkaan, sillä olen unohtanut ne jo aikoja sitten. Monesti ne unohtuivat jo seuraavaan kokeeseen mennessä, missä niitä ei enää tarvittu. Mikäli minun aikoinani olisi saanut käyttää keppiä tai ruoskaa, olisivat asiat pelon ansiosta voineet jäädä paremmin mieleen.
Ehkä noin kolmisen vuotta sitten törmäsin videopätkään, jossa Jordan Peterson totesi kirjoittamisen olevan ajattelemista. Huomasin, että yrittäessäni viestittää ajatustani mahdollisimman selvästi kirjoittamalla, kielioppikin alkoi suurin piirtein osumaan kohdilleen. Kirjoittamalla pystyt myös tutkimaan ja kehittämään omia ajatuksiasi. Olen saanut pariin otteeseen huomata, että en oikeasti tiedä juuri mitään vahvoja tuntemuksia herättävistä aiheesta. Näytölle ilmestynyt tuskallisen pakottamisen jäljiltä kolme lausetta, jotka sopivat yhteen kuin mämmi ja joulukinkku. Perusteluni ontuivat vielä enemmän kuin se heikosti argumentoitu vastapuoli, joka nilkutti kuin puujalkainen merirosvo.
Itsesensuuri ja kirjoitusvirheiden kammo ovat välillä rajoittaneet materiaalin julkaisua. Vaikka luen tekstini useampaan otteeseen läpi, jää riveille kuitenkin aina jokunen aivopierun tuhahdus. Ensimmäisestä maratonistani kertova kirjoitus on jäänyt kahdesti synapsivallan itsesennsuuriviraston pöydälle. Parhaat palautteet olen saanut niistä julkaisuista, jotka olen kirjoittanut tummapaahtoisen kahvin päihdyttämänä ja välittämättä siitä, miten vertauskuvani ja näkemykseni uppoavat muihin ihmisiin. Otsikoiden keksiminen on usein kuin Halon pelaamista LASO:lla eli aivan kamalaa.
Toisinaan se mistä olen aluksi kirjoittanut, onkin tippunut kokonaan pois lopullisesta tekstistä. Täällä kasvihuonekaasujen alla sepitelmä lähti alkuun piikittelystä Greta Thunbergin ”Jos pelastamme pankit, voimme pelastaa maailman” -kommenttia kohtaan. Itse lausahdusta pelottavampaa oli se, miten yleisö hurrasi sille. Teksti kuitenkin eli omaa elämäänsä. Se mistä lähdettiin liikkeelle, ei enää värähdellyt sopivalla taajuudella muun kirjoituksen kanssa. Jostain syystä pian julkaisuhetken jälkeen mieleen ilmestyy tuhat ja yksi asiaa mitä olisi voinut lisätä tekstiin.
Mikäli kirjoittaminen on todella ajattelemista, on huolestuttavaa, miten nuorten kirjoitus- ja lukutaito on laskussa. Linkin takana olevassa artikkelissa syytä vieritettiin nykytekniikan piikkiin. Modernien medioiden tapa taistella huomiostamme on turmellut monien kyvyn keskittyä ja tuottaa tai lukea pitkiä tekstejä. Kuinka moni vielä tunnustaa lukevansa kirjoja? Toisaalta eräs kaverini ilmaisi epäilyksensä, että ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajien määrän nousu saattaa myös vaikuttaa kyseisiin tilastoihin.
Mikäli jaksat lukea pitkiä tekstejä, on sivustolle lisätty nyt Lukuvinkit-osio, mihin olen kasannut mielestäni lukemisen arvoisia kirjoja. Listaa olisi tarkoitus päivitellä sitä mukaa, kun olen lukenut kiinnostavia ja maailmankuvaa laajentavia ladoksia.
Kuva: Pixabay