Odottelin hyvää ystävääni – niin hyvä, että hän luultavasti säälistä lukee tämän tekstin – eräällä bussipysäkillä, kun huomasin pienen tummahkon otuksen ylittävän tietä. Tien reunalla tämä pikku örkki päätti kuitenkin kääntyä takaisin. Kun karvapallo oli päässyt lähtöpisteeseensä, kääntyi se jälleen ympäri. Tässä vaiheessa alkoi hälytysjärjestelmä käymään jo ylikierroksilla. Yleensä nämä pikku vipeltäjät katoavat samalla hetkellä kun näet ne, mutta tämä itsetuhoinen otus ei tuntunut juuri välittävän maailman menosta puhumattakaan omasta selviytymisestään.
Olennon itsetuhoisen persoonallisuuden takia käytämme hänestä jatkossa nimeä Seppuku. Seppukun sukupuoli, laji ja poliittinen suuntautuminen jäivät mysteeriksi. Oma lajituntemukseni on heikkoa, mutta niin oli myös konsultoimieni ihmistenkin. Paras arvaus tähän mennessä on ”Hyvin syönyt karenssiton sossurotta”. Myös metsä- ja peltomyyrää on tarjottu vastaukseksi. Kaikki kuitenkin tunnustivat Seppukun olevan elävä olento.
Seppuku palasi vielä kerran lähtemällensä puolelle ja alkoi norkoilemaan tien reunuksen vieressä. Pörröisellä solupussilla oli joko jääkylmät hermot tai hän oli linssilude, korjaan linssijyrsijä, sillä sain napattua Seppukusta useamman kuvan noin kymmenen sentin päästä. Mahtoikohan kyseessä ollut karannut lemmikki? Jääkylmiin hermoihin viittaisi myös Seppukun kyky olla paikoillaan vaikka bussin rengas meni kuonon ohi alle kymmenen sentin päästä. Tai sitten tarinamme protagonisti oli vain jäykistynyt kauhusta. En tiedä miten päin itse olisin, jos kerrostalon kokoinen objekti pyyhkäisisi ohitseni.
Bussin lähdettyä ja kaverin saavuttua ihmettelimme pikkufaunaa vielä hetken kunnes poistuimme alueelta. En uskaltaisi lyödä vetoa Seppukun selviytymisen puolesta, sillä jyrsiä jäi vielä tielle norkoilemaan. Urbaanin asfaltiviidakonvalinta tuskin on kovinkaan paljon armollisempi kuin luonnonvalinta. Varsinkin jos olet lapsen nyrkin kokoinen siimahäntä.
