Masentavan saagan ensimmäinen osa. Kun ajatuksesi kääntyvät itseäsi vastaan ja yrittäminen tuntuu ensimmäiseltä askeleelta epäonnistumiseen.
Monivuotisen masennuksen läpikäyneenä uskaltaisin luonnehtia itseäni sen kokemusasiantuntijaksi. Välillä olenkin pohtinut, pitäisikö minun kirjoittaa asiasta. Pohdinnat näyttävät vihdoin kantavan hedelmää, joka toivottavasti on sitruunaa makeampi. Suosittelen tulkitsemaan tulevia rivejä yksittäisenä näkökulmana ja anekdoottina eikä yleisenä kuvauksena. Masentuneen ylläpitämät kulissit voivat antaa ulkopuolisille hyvinkin vääristyneen kuvan hänen todellisesta voinnista ja ajatuksista.
Kirjoitettavaa aiheesta riittää useampaan julkaisuun, joten tämä raapustus toimii lähinnä pohjustuksena tuleville kirjoituksille. Julkaisutahdista voin luvata vain sen, että se tulee olemaan harva mutta epätasainen. Äskettäin alkaneiden opintojen johdosta, aikatauluni on kokenut merkittäviä mullistuksia. Toivon vain, että näistä kirjoituksista ei tule liian masentavia.
Miksi sitten tonkia menneitä ja kirjoittaa masennuksesta? Kolmesta syystä: ensimmäinen on se merkittävin ja yllättäen myös itsekeskeisin. Haluan ymmärtää ja selvittää itselleni mitä minulle oikeastaan tapahtui, jotta voisin estää sen toistumisen. Toiseksi haluan hieman valottaa ulkopuolisille, miltä masentuneen päänsisäinen maailma näyttää. Tämä on tosin haastavuudeltaan lähes mahdoton tehtävä. Viimeinen syy on lähinnä toive. Ehkä joku masentunut voi hyötyä kokemuksistani, jolloin omat kärsimykseni saavat hieman merkitystä.
Miksi masennusta on niin vaikeaa kuvailla terveelle? Edes minä masennuksen läpikäyneenä en muista kunnolla, miltä tuntui olla masentunut. Hyvä kokemusasiantuntija vai mitä? Vanhoja papereita selatessani koin järkytyksen. Näin minulle lähetettyjä laskuja, mutta niissä oli osoite, jota en tunnistanut. Se oli oikeasti pelottava kokemus. En ollut ulosotossa, joten olin maksanut kyseiset laskut jossain vaiheessa. Vasta tuntien päästä mieleeni alkoi hiipimään muistoja tuosta unohdetun osoitteen omaavasta itsemurhayksiöstä.
Muistan joiltakin jaksoilta, mitä olen ajatellut ja mitä tehnyt, mutta masennuksen tunnepuoleen olen menettänyt yhteyden lähes kokonaan. Nykyinen olotilanin on aivan toinen vuosien takaiseen verrattuna. Ihan kuin kehossani olisi, asunut joku toinen ihminen. Ajan kuluessa tunnun vain vieraantuvan masentuneesta minästä enemmän ja enemmän. Vaikka lapsuudesta on kulunut enemmän aikaa kuin masennuksesta, tuntuu lapsuus silti olevan luonnollinen osa nykyisen minäni jatkumoa.
Masennukseni pääteesiä kuvaa parhaiten lausahdus: “Yrittäminen on ensimmäinen askel epäonnistumiseen.” Mikään ei tunnu onnistuvan ja joudut pettymään itseesi aina uudestaan ja uudestaan. Eikö olisi parempi olla yrittämättä? Kaikki on turhaa. Mitä enemmän ponnistelet, sitä kovempaa putoat. Kun lopetat ponnistelut, pysähdyt paikoillesi. Paikallaan oleminen voittaa putoamisen. Miksi siis en pysähtyisi kokonaan? Tuntuu kuin olisit etsinyt ulospääsyä labyrintistä, kunnes sinulle paljastuu, että koko maailmankaikkeus on labyrintti. Nihilistisesti ratinalisoit, että maailmalla tai omalla olemassaololla ei ole tarkoitusta. Kaikki on merkityksetöntä. Kärsimystä pahempaa on vain merkityksetön kärsimys.
Pitkittynyt masennus tuo mukanaan erilaisia vaiheita. Toisinaan uhriudut ja vihaat ympäröivää maailmaa. Muilla on jotain, mitä sinä et ole saanut ja siksi heillä on asiat paremmin. Välillä vihaat itseäsi, kun et pärjää maailmassa kuten muut ihmiset. Lopulta et enää edes tiedä kumpaa vihaat enemmän itseäsi vai ympäröivää maailmaa. Kaikki median tarjoamat huonot uutiset – ja niistähän ei ole pulaa – vahvistavat näkemystäsi maailman tai itsesi viallisuudesta. Joka aamu herätessäsi petyt siihen, että olet vielä olemassa.
Molemmat vihat edistävät sosiaalista syrjäytymistä. Vihatessasi itseäsi, menetät uskosi siihen, että ansaitset liikkua ihmisten ilmoilla. Koet olevasi taakka yhteiskunnalle, pelkkä loinen tai rotta. Toisten ihmisten silmiin katsomisesta tulee vaikeampaa. Vihatessasi maailmaa, et halua olla sen kanssa missään tekemisissä.
Jotkut ovat sanoneet minulle, että olen parantunut masennuksesta. Henkilökohtaisesti en kuitenkaan koe, että termi parantua on parhain sanavalinta. Olen toki iloinen, että he näkevät asian niin. Se merkitsee, että kehitystä on tapahtunut. Ironisesti “parantumiseni” alkoi, kun yhteiskunta lakkasi hoitamasta minua. Parantumisen sijaan koen kyseessä olevan ajatusmaailman muuttuminen.
Eräs Jordan Petersonin videoklippi antoi kipinää ajatusmaailman muovaamiselle. Valitettavasti en olemattomasta etsinnästä huolimatta löytänyt kyseistä videota. Epämääräisen muistikuvani mukaan hän jakoi videollaan jotakuinkin seuraavan sanoman. Sinun elämästäsi on vielä jäljellä noin kaksi kolmasosaa. Onko elämäsi suuri suunnitelma lopuille vuosille olla yksin kotona ja valittaa internetissä katkerana siitä, miten syvältä maailma on?
Kyberavaruuden verkkoaalloilla surffaillessani olen törmännyt moniin syrjäytyneisiin ja masentuneisiin. Aloin hiljalleen huomata jonkinlaista kaavaa, mihin synkän nihilismin varjostama kodin vartiointi voi monesti johtaa. Sellaiseksi ihmiseksi en halunnut tulla. Tavallaan havahduin siihen, että on parempi kärsiä nykyhetkessä vähän kuin tulevaisuudessa paljon. Ajatusmaailma alkoi muovautua siihen suuntaan, että elämä on pohjimmiltaan kärsimystä ja vaikeaa. Elämästä tuntuu kuitenkin tulevan vielä kurjempaa, mikäli yrittää vältellä vaikeita asioita.
Jokaisella on omat ongelmansa. Masentuneena tapa kokea maailmaa muuttuu totaalisesti ja mittasuhteet menevät monesti sekaisin. Omat ongelmat tuntuvat mahdottomilta ja toisten mitättömiltä. Asiat jotka normaalisti ovat väliaikaisia haasteita tai vastoinkäymisiä, ovat masentuneelle vankila, joka pahimmillaan kahlitsee mielen elinkautiseen.
Kuva: Pixabay